Tässä jatkoa viime postaukselle. Ihmettelen edelleen, miten voi olla niin hankalaa olla sujut itsensä kanssa. Mikä meidät pakottaa olemaan tyytymättömiä? Mikä meidät pakottaa syyttelemään itseään? Minä en todellakaan osaa sanoa....
On muuten hauskaa kuunnella näitä vuoden takaisia murheita nyt. Puhun tässä muuttamisesta ja tosiaan hieman uudenvuoden jälkeen löysin itselleni täydellisen asunnon, jossa nyt asun kahden kissan kanssa onnellisena. Kanavoinnissa puhutaan siitä, että ei ole väliä paikalla vaan omilla ajatuksilla ja suhtautumisella itseen. Se on totta. Pian muuton jälkeen huomasin, että oloni ei omalla asunnolla parantunut. Aloin haluta sellaisia asioita, kuten parveke ja isompi kylpyhuone... Mikään ei riitä niin kauan kuin ei ole tyytyväinen itseensä.
J: Ja näin sinun
oma ajatus itsestä, lähdetäänkö katsomaan sitä syvempää,
jotta voisit muistaa, kuinka suurenmoinen on sopu ja hyväksyntä
itsensä kanssa ja sen myötä kaikkien kanssa. Miten itseäsi
kohtelet?
M: No nykyään
vähän paremmin. Tai en tiedä, ainoa ongelma – tai varmaan niitä
nyt on muitakin, mutta sellainen, mikä koko ajan hyppii mieleen on
just tämä painon heilahtelu. Kun koko ajan pitää lihoa ja
laihtua. Se on kyllä sellainen itsetunnon murtaja.
J: Sinulla on niin
laaja ymmärrys ja tietoisuus jo rajattomista mahdollisuuksista.
Sinulla on niin laaja ymmärrys jo siitä, että itselleen voi olla
lempeä, eikös ole?
M: Joo, on ja se on
auttanut nyt todella paljon itsetunnossa. En syyttele enää niin
paljon itseäni siitä mitä teen tai ajattelen minäkin hetkenä.
Yritän elää hetkessä ja juuri niin, että ”minä en ole se
eilinen minä tai äskeinen minä”. Tai sitä on hankalaa
selittää...
J: ”Minä en ole
egoni tai vanhat ajatukseni.”
M: Juuri niin!
J: Voiko ego olla
paha tai hyvä?
M: Ei voi.
J: Juuri näin.
Koska ne ovat menneet kokemukset. Ja epävarmuuden kokemukset
reagoivat aina ensin, kunnes alkaa huomaamaan, mikä on tämän
ajatuksen ydin. Onko se paino vai onko se minun vilpitön
mahdollisuuteni olla itselleni armelias? Kummasta se tulee, kumpi se
on, kumpi minulle merkitsee itseni suhteen? Ruoskiminen vai vapaus?
Pakoon juokseminen vai uuden puhtaan hetken kohtaaminen ja
mahdollisuudet? Kuka minä oikeasti olen? Ihmissuhteet ja koko
maailma on oivallinen kulissi huomata mahdollisuuteni. Olla itselleni
armelias eikä itseäni arvostella. Jokaisena hetkenä olen tehnyt
sen minkä olen ymmärtänyt ja jos en ole ymmärtänyt, niin voiko
ymmärtämätöntä ja tietämätöntä syyttää?
M: Ei voi.
J: Sallisitko
kirjoittaa itsellesi ylös, oikein paperille, että voiko koskaan
ymmärtämätöntä syyttää?
M: Sallisin.
J: Voiko koskaan
ymmärtämätöntä syyttää? Se tuli suoraan tietona sinulta; ei
voi.
M: Niin tuli.
J: Voiko koskaan
syyttää itseään siitä, että syö liikaa?
M: No kyllä voi.
J: Voiko oikeasti?
Onko syyllisyys, pelko ja epävarmuus tarpeen? Vai olisiko
mahdollisuus todeta, että kappas vaan, söin vähän itseni täyteen?
Juuri se lempeys; ”näytinpä olevani näin nälkäinen ja söin
paljon”.
M: No se ei kyllä
nälkää ole, enemmänkin sellaista-
J: -lohtua.
M: Niin ja
tylsyyttä. Kesät, kun en tee mitään, minä lihon.
J: Tekemisetkin ovat
symboleiden symboleita, mutta mikä ajatus on itseä kohtaan; se on
kaiken A ja O. ”Saanko olla vapaasti vapaalla?”
M: Silloin tällöin.
Tai en syytä vapaasta itseäni, mutta jossain välissä se tylsyys
vain tulee ja sitten kun ei ole mitään tekemistä… Sitten ei vaan
ole mitään tekemistä ja ei siitä itseään syytä välttämättä,
mutta kuitenkin kaipais jotain.
J: Se on niin
salakavalaa. Pelko on kuin labyrintti. Se keksii kaikki mahdolliset
syyt ettet voisi olla onnnellinen. Se on pelon tehtävä, koska
pelolta puuttuu kaikki, kun sieltä puuttuu rakkaus. Pelko ei ole
paha tai hyvä asia. Mutta tarvitsetko sinä, voitko katsoa sitä
pientä epävarmuutta, voisiko se olla merkityksellinen, kun on niin
paljon mahdollisuuksia? Entä kun tulee tylsyys, olisiko mahdollista
ajatella: ”Mitä antaisin itselleni nyt ollakseni onnellinen?”
M: Joo, onhan se
mahdollista.
J: Ja kun sen
kääntääkin mahdollisuudeksi ja huomaat, että tylsyys onkin
merkki siitä, että olen unohtanut olla itselleni iloksi. Ja se
ruoka on vain symboleiden symboli, se on lohdutus, kun on tylsää.
Eikö aika tylsää ole, kun ei voi iloita itsestään?
M: No on tylsää.
J: Ja sen myötä se
tylsyys lisääntyy. Ja sen myötä pakoon juokseminen itseään
lisääntyy. Sitä kaunista puhdasta, sitä viatonta ja vilpitöntä
itseään kohtaan.
M: Tuo on kyllä
aika hyvin sanottu. Tuo ehkä selittää sen, että miksi on nyt
mennyt tänä syksynä taas mennyt niin kauan aikaa taas löytää
itsensä. Tuo viime kesä oli kyllä tosi rankka, että siellä
luostarissakin yritin etsiä itseni, mutta en vain löytänyt.
J: Rankaisusta ja
arvostelusta et voi löytää itsesi viattomuutta. Mitä enemmän
yrität olla maailmalle hyvä, hämmästyttvä sitä enemmän kadotat
sen puhtaan vilpittömän mahdollisuutesi olla onnellinen, olla
vapaa. Eikö se ollut loppujen lopuksi suunnattoman suuri
mahdollisuus olla siellä luostarissa?
M: No joo, oli.
J: Koska se kääntää
mahdottomuudet mahdollisuuksiksi. Maailma on ajatusten maailma ja
ajatukset valitaan jokaisen sekunnin murto-osassa; suhtautuminen
itseen. Kun sinä sanoit, että yritit ja yritit ja yritit löytää
itsesi, niin voiko tuomion kautta löytää itsensä viattomuutta?
M: Tuomion kautta
ei.
J: Eikö sitä löydä
arvostelun ja tuomion kautta huonommuutensa? ”Miksi en pysty, miksi
en löydä?”
M: Siis kyllähän
siellä oli ihanaa, mutta sitten kun tuli sen jälkeen kotiin ja
toivoin, että se olisi tehnyt sellaisen mullistavamman muutoksen,
että loppukesä ois mennyt mukavammin, mutta kaikki olikin ihan
samalla lailla.
J: Mutta haluatko
sitä enää, että kaikki on ihan samalla lailla?
M: No en.
J: Juosta pakoon
itseään?
M: En todellakaan.
J: Ja siinä ollaan
juuri sen uuden edessä. Sen uuden puhtaan hetken edessä.
M: Mutta mitä minun
sitten pitäisi tehdä, koska olen miettinyt, että pitäisikö minun
vaikka muuttaa kotoa. Olen katsonut asuntoja ja miettinyt, että jos
vain lähtisin kotoa keskellä vuotta, mikä ei käy järkeen, mutta
tiedän, että järkeä ei kannata tällaisissa asioissa kuunnella
niin paljoa… Mutta sitten olen tästäkin tosi epävarma enkä
tiedä auttaisiko se yhtään mitään, koska kuitenkin pitäisi
tehdä mielenmuutos ensin eikä vain muuttaa ensin. Se on vähän
sama kuin se parisuhde-asia, mistä yhteiskanavoinnissa juteltiin,
että jos tuntuu yksinäiseltä niin poikaystävä ei siinä asiassa
auta. Muutos on tehtävä omassa päässä. Joten auttaako se
muuttaminenkaan sitten?
J: Mitä on järki?
M: Egon puhetta.
J: Ja se on
järkeilyä: ”Mut, eiku, voi ku, ei ku, mitä teen, ei näin, ei
tääkään onnistu”. Eikö se ole jatkuvaa analysointia?
M: On.
J: Ja kuitenkin sinä
tiedät sisimmässäsi, että ei paikalla ole merkitystä. Ja
kuitenkin sinä tiedät todella sen, että aina kun pakotat itseäsi
tulet aina kokemaan tylsyyttä.
M: Niin, mutta kun
en tiedä pakotanko itseni asumaan kotona vielä…
J: No, kun kaikki on
samanlaista, mitään muutosta ei tule: ”Pakoon, pakoon!”
M: Eli se on ihan
sama muutanko vai jäänkö kotiin?
J: Aivan sama.
Harri: Sinullahan
oli esimerkki siitä luostarin keikasta.
M: Niin…
J: Sillä paikalla
ei ole merkitystä vaan merkitystä on ainoastaan sillä, että
kohtelet itseäsi lempeästi. Ja kun kohtelet itseäsi lempeästi,
eikö se tuo turvaa eikä turvattomuutta?
M: Tuo.
J: Maailma sanoo,
että se on itsekästä, se itsensä kohteleminen lempeästi. Täytyy
palvella muita, täytyy olla yhteiskunnallisesti hyväksytty
kaikkialla ja heti tulee syyllisyys, kun ei siihen riitä. Mutta
kumman maailman haluat nähdä; onnellisen maailman, jossa on
rajattomat mahdollisuudet yhä uudelleen ja uudelleen muistaa olla
itselleen lempeä. Mikään ulkoinen teko tai mikään ulkoinen
paikka ei tuo mitään muuta kuin sitä, että aina haluaisi jotain
uutta ja uutta; mikään ei tyydytä, loputon kierre, kun ei ole
itselleen mahdollisuus ja arvokas. Miten kohtaat itsesi, siten
kohtaat maailman, oletko kuullut?
M: Olen kuullut.
J: Ja olet myös
lukenut paljon. Ja näin voi oikeasti itseltään kysyä haluaako
onnellisen maailman vai haluaako tämän järjestetysti syytöksen
maailman, kun ei anna mahdollisuutta itseään kohtaa, kun ei pysty;
kaikki on tylsää. Kumman haluat?
M: No kyllä minä
sen onnellisen maailman mielelläni ottaisin.
J: Jokainen haluaa
sen. Ei ole ainoatakaan, joka iloitsisi kaikista ristiriidoista
mielessä. Et koskaan ole ajatellut, että tämä ongelma onkin
ihanaa. Vai oletko?
M: No nyt kyllä
tuli mieleen toissapäiväinen, kun olin kokkaamassa kalapihvejä ja
sitten tuli sellainen olo juuri tästä lihomisesta ja laihtumisesta,
että kokeiltaisiinko vielä kerran? Otettaisko vielä ensi kesänä
ja minä näytän sinulle, että nyt tämä menee hyvin! Siinä tuli
sellainen olo, että tämä on hauskaa tämä ”ongelma”, siitä
ei tarvitse tehdä ongelmaa.
J: Eli osasit nauraa
sille ongelmalle.
M: Niin ja sitä
minä tarkoitan sillä, että on parantunut todella paljon ajatukset
tätäkin asiaa kohtaa, vaikka se on edelleen rankka. Mutta pystyn
mun blogissa kirjoittamaan siitä ja kavereille heittämään vitsiä.
J: Heittämään sen
huumoriksi. Ja aina on kysymys siitä, mikä on suhde itseen.
Sellainen suhde on myös kaikkeen, mitä näet ja koet. Mutta
tarvitseeko mennä rankan kautta? Tarvitseeko järjestää itselleen
rankkoja kokemuksia?
M: Ei varmaan
tarvitsisi.
J: Se on nyt
avainkysymys. Se on todella avainkysymys sinulle. Haluatko vielä
hyökätä pelkoa vastaan? Haluatko vielä hyökätä epävarmuutta
vastaan? Haluatko vielä hyökätä tylsyyttä vastaan? Vai haluatko
katsoa, että se ei muuten taida merkitä minulle enää yhtään
mitään.