Sekaisin totuudesta

Viime päivät ovat olleet hämmentäviä. Hämmennykseeni ei liity ollenkaan mitkään tapahtumat tai elämänkäänteet. Olen vain ajatellut. Taas.

Sain äidiltä lainaan Jed McKennan kirjan Henkinen valaistuminen - hitonmoinen juttu. Melkein toivon nyt, etten olisi lukenut sitä, koska tuo kirja tulee tuhoamaan kaiken minussa, minusta, minua. En tiedä. Olen tälläkin hetkellä hyvin jännittynyt, ahdistunut ja levoton. Syynä on yksinkertaisesti se, että taidan alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mistä kaikessa on kyse. Siis elämässä ja tässä maailmassa.

Mikä on totuus?

Se on se ykkös kysymys, mutta miksi sen yli aina hypätään? Kuka on vastannut tuohon kysymykseen? Kerrohan.

Entä jos mikään, mihin olet tähän mennessä uskonut, ei olisikaan totta? (Kyllä, tiedän; tämä kuulostaa joltain "salaliittoteorialta".) Tarkoitan vain sitä, että milloin olet alkanut herätä ajattelemaan omilla aivoillasi ja miettimään, mikä sinun totena pitämistäsi asioista onkin oikeasti totta? Ja puhun nyt aivan kaikesta. Koko maailmastasi ja siitä, kuinka sen näet.

Minä olen nyt tämän kysymyksen äärellä ja se on kammottavaa. Olen jo pitkään tiennyt, että sellaisilla asioilla, kuten maailman suurimmat uskonnot, ei ole todellisuus pohjaa ja niiden sanomat perustuvat valheisiin, mutta toinen asia on kohdata ne asiat, joihin olen syvästi luottanut ja pitänyt niitä arvossa ja aitoina. 

Jos tahtoo päästä totuuden äärelle, on todella ymmärrettävä maailman täydellisyys juuri sellaisena kuin se on. Se on nähtävä. Mitään ei tarvitse muuttaa, kääntää, vaihtaa, parantaa, poistaa. Kuvittele. Ei palaakaan. Veganismi, sekasyönti, roskaaminen, paskan puhuminen - kaikki on juuri niin kuin sen kuuluukin olla.

Huh. Minulla todellakin viiraa päästä. Ja pahasti. Mutta en malta lopettaa ja haluan tietää enemmän. Haluan nähdä enemmän. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että teen elämässäni suuria muutoksia ja olenkin aloittanut niiden eteenpäin ajamisen. Olen siis ottanut tavoitteekseni mennä vain siihen suuntaan, jonka nyt koen oikeaksi ja tällä hetkellä se tuntuu siltä, että etsin vain tätä kuuluisaa totuutta. En siis hae yliopistoon, käyn töissä. Ehkä. Poistin facebookin, koska huomasin, ettei se oikeastaan kiinnosta minua eikä minulla ole enää syytä olla siellä. Aion pitää yhteyttä vain niihin ihmisiin, jotka koen tällä hetkellä miellyttäviksi, enkä tarkoita tällä henkilökohtaisesti kellekään mitään pahaa, mutta ymmärsin vain senkin, että minun on aivan turhaa yrittää enää miellyttää ketään, jota en todella tahdo miellyttää. Ja en puhu nyt vain tuntemattomista, vaan myös ystävistä, sukulaisista, kenestä tahansa. Toivoisin myös itseäni kohtaan samanlaista, rehellistä suhtautumista, sillä kelle muulle voimme olla epärehellisiä kuin itsellemme? - Emme kellekään muulle.

Olen kenties pahoillani siitä, että tämä teksti voi olla haastavaa, mahdotonta, järjetöntä, sekavaa luettavaa, mutta se kuvaa todella hyvin sitä sydämen tykytystä, jota olen käymässä läpi. Luulen, etten pysty nukkumaan, koska olen niin ahdistuneen innoissani. Kirjoitankin vain itselleni enää, jotta voin myöhemmin palata omiin sekoiluihini. Minulla on täysin uusi tie edessäni.

Apua, Kuinka tehdä kissasta vegaani?!

Liha, mitä olet?

Päätin tänään, että alan tekemään itse kaikki kissanruuat. Siis, että ostan ainekset ja vaivaan omin pikkukätösin kultaisille kiusauksia, keitoksia ja murekkeita. Luin nimittäin kauhistuttavia artikkeleita kaupan kissanruuista ja olen pitkään muutenkin niskakarvat pystyssä miettinyt, että mitäköhän nämä syö, kun se on niin toisesta maailmasta kuin omat ruuat.

Noh, eipä tule muutosta siihen, etteikö edelleen olisi toisesta maailmasta kuin omat ruuat. Ei siitä ole kuin vuosi, kun omilleni muuttaessa aloin ns. "kotivegaaniksi" tai "ostovegaaniksi", mitä termiä kukanenkin haluaa käyttää. Kotioloissa siis en käytä (lähes) mitään eläinperäistä.

Minulla ei ole mitään ongelmaa hyväksyä muiden valintoja oman ruokailunsa suhteen ja olen tosiaan aika kevyesti pystynyt suorittamaan ruokailut muiden ruokapöydässä ja syöden lähes samaa kuin hekin. Tosin yleensä ilman sitä lihaa, koska huomasin, että minua ei ällötä vain se raskas jälkiolo, joka siitä tulee, vaan myös se, miltä liha tuntuu suussa. Se on niiiiin erilaista kuin vegaaniruoka. Eikä minulla mene enää alas edes soijasuikaleet tai seitanit, koska nekin tuntuu liian "lihalle". Voin vannoa, että kyse ei tässä ole mistään maailmanparantaja-ajatusten aiheuttamasta pahoinvoinnista vaan pelkästään tuon ruuan kummallisuudesta.

Mutta koska kuitenkin lähdin tähän hommaan ensisijaisesti eettisten syiden vuoksi, voin vain ihmetellä, että mitkä on ne rajat, millä näitä valintoja tehdään, koska nyt pitäisi mennä ostamaan jauhelihaa, maksaa, kananmunia, voita ja seitiä noille ihanille mamman poikasille?

Tässä on tietenkin ristiriita, mutta siitä saa hyvää aihetta syvällisemmälle ajattelulle: "Miksi asian pitää olla näin? Miksi Jumala on laittanut maailmaan näin paljon pahaa ja vääryyttä? Miksi en voi pelastaa koko maailmaa ja toimia aina oikein? Miksi en voi rakastaa ja vaalia rakkauttani aiheuttamatta kärsimystä (miksi en voi pitää kissoja ilman, että kannatan lihatuotantoa)?"

Usein juuri näissä maailman-parannus-ajatuksissa on takana se asetelma, että on olemassa HYVÄ valinta ja PAHA valinta. Toisen seuraukset ovat väistämättä eduksi - siitä kenelle se on eduksi, voidaan toki keskustella pitkään ja hartaasti. Toisen seuraukset taas ovat sellaisia, että tehdessäsi tämän valinnan, olet auttamattomasti paha ja joudut kärsimään tai aiheutat paljon kärsimystä muille.

Voidaankin ajatella, että koko maailman parannus on pelkkää taukoamatonta ristiriitaa ilman ulospääsyä, sillä miten kukaan voi sanoa täysin, mikä valinta on oikeasti HYVÄ ja mikä PAHA? On lukematon määrä tapauksia, joissa joskus hyvä valinta aiheuttaa jollekin pahaa, vaikkapa sille, jota pidetään pahana, mutta eikö tällöin myös hyvä valinta pohjimmiltaan ole paha jossain määrin? Vai sanotaanko, että se on "pienempi paha" eli lähes hyvä? Ja toisaalta taas, kukapa haluaisi todella syvimmältään tehdä pahan valinnan? En ole kuullut kenestäkään, joka valitsisi asian, joka hänestä olisi paha, koska vaikka hän itse ajattelisi tehneensä huonon valinnan, hän on tehnyt sen aina jostain motiivista, joka häntä ajaa (esimerkki: Lapsi ei ota suurempaa kakkupalaa, koska tahtoo ilahduttaa sisartaan. Molempien mielestä valinta oli se pahempi, mutta lapsella on kuitenkin motiivi, jota pitää sisimmässään parempana vaihtoehtona).

Voisiko olla, että maailma ei ole hyvä eikä paha eikä mikään tapahtuma maailmassa ole hyvä eikä paha? Kuinka muuten selittäisimme sen, että hyvä ja paha on niin vaikeasti määriteltävissä ja siitä on yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiä? Tämä haju on paha, tämä taas hyvä, mutta sinä olet idiootti, koska ajattelet aivan päinvastoin ja eukko taas pitää molemmista hajuista, tuo maistuu mudalle ja minä pidän siitä, mutta hän ei, minusta on väärin lennättää leijoja talvella, koska ne kokevat kylmyyden kipuna ja kukaan muu ei ymmärrä tätä - mikä vääryys leijoja kohtaan...

Mikäli maailma ei olisi hyvä eikä paha, emme voi syyttää Jumalaa siitä, että täällä on niin paljon "vääryyttä". Tiedän, tämä on hankala ajatus ja synnyttää paljon tunteita myös minulle, mutta mitä enemmän sitä pohdin, sitä varmemmaksi tulen. Kuka siis teki tänne pahaa ja hyvää? Minä. Luultavasti sinäkin. Me kaikki mitä varmimmin. Me päätimme, että me teemme hyviä ja pahoja valinnoistamme ja juuri tämän vuoksi meidän maailmassamme alkoi tapahtua hyviä ja pahoja asioita. Kuinka lopettaa ne? Lopeta luokittelemasta. Loppuu ristiriita, koska kaikilla on oma käsityksensä hyvästä ja pahasta. Jos emme luokittele enää kumpaankaan, on vain valintoja. Loppuu ilmastonmuutos, tehotuotanto, huonolaatuinen kissanruoka. Ei tarvitse päästää irti asioista, joista edelleen nautit, mutta lakkaa asettamasta niitä "paremmiksi" valinnoiksi. Ne ovat vain valintoja, joita rakastat. Ei sen enempää. Rakkaus ei vaadi koskaan paremmuutta eikä se vertaile.

Toisaalta voidaan ottaa myös mukaan taas kerran se ajatus, että kukaan ei todella tiedä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Ei kukaan. Vaikka kuinka puhutaan, että nämä valinnat tuhoavat ihmiskunnan ja pitää kierrättää tai muutumme keittiöluuduiksi, niin me emme koskaan voi todella tietää. Entä jos tulee se vogonialus avaruudesta ja tuhoaa meidät viidessä minuutissa? Onko silloin väliä, että olet tehnyt niitä hyviä valintoja koko elämäsi miettien, että nyt pelastan maailman?

En nyt siis tarkoita, että ne muovipullolautat siellä Atlantissa on okei ja olisi mukavaa, jos ne saisi olla siellä, koska niiden kerääminen ei ole hyvä eikä huono valinta. En todellakaan pidä ajatuksesta, että niitä on siellä enkä myöskään ajatuksesta, että kissa-lapseni syövät jotain sellaista, joka on saanut kärsiä koko elämänsä. Minä kuitenkin tiedän, että olen itse arvottanut nämä asiat omassa pienessä päässäni ja minä näen niissä pahaa ja kärsimystä, jota Jumala ei näe, koska ei ole sitä tänne luonut. Tiedän myös, että mikäli lakkaisin näkemästä nämä asiat niin kuin ne näen, näkisin niissä juuri sen, mitä ne todella ovat. Ei meillä ole vain ruusunpunaiset lasit ihastumista varten: Meillä on myös paskanruskeat lasit "pahoja" asioita varten.

Sattuman kauppaa

Sattumaltako sinut vain kohtasin

Sattumaltako siis tällaiseksi tulin

Ei mitään merkitystä

Ei tarkoitusta

Pelkkää puhdasta sattumaa

Että juuri näin osaan rakastaa?

Voisiko tosiaan olla, että kaikki mitä meille tapahtuu - tai ainakin jotkin tapahtumat - ovat pelkkää puhdasta sattumaa vailla mitään todellista tarkoitusta?

Jos kaikki mitä meille tapahtuu, on jokin sattumanvarainen tulos jostain toisesta tapahtumasta, eihän maailmassa ole mitään järkeä. Tiede ei usko sattumaan vaan todellisiin faktoihin, jotka voidaan todistaa muun muassa matemaattisin keinoin ja vastaus on aina perusteltu ja ainoa oikea. Se ei voi olla sattumaa, koska muutoin vastaus olisi aina eri.

Jos meidän elämämme ei toimi samalla kaavalla kuin matemaattiset laskutoimitukset, se voi merkitä, että meidän elämämme tapahtumat (vastaukset, lopputulokset) ovat summan mutikassa tulleita ja niitä ei mitenkään voi ennustaa, ja jos eläisimme nuo tapahtumat uudelleen, voisi lopputulos olla aivan toinen. Se merkitsisi sitä, että myös ihminen olisi lopulta aivan toinen. Mietin vain, eikö minua olekaan tarkoitettu olemaan juuri se, kuka tällä hetkellä näytän olevan? Vaikka elämäni tapahtumat vaikuttavat päällepäin siltä, että niissä ei ole järkeä ja ne ovat arvaamattomia, voin myöhemmin ajan kuluttua huomata, että niiden merkitys on valtava. Niiden "sattumien" vuoksi minä olen päässyt tähän pisteeseen, enkä voisi mitenkään kuvitella olevani toisenlainen enkä todellakaan haluaisi (toki haluan "kehittyä" ja en tahdo jäädä tähän pisteeseen, mutta se on asia erikseen).

Se, miksi niin usein sanomme jonkun olleen "tuuria ja sattumaa", johtuu usein yksinomaan siitä, että emme pysty ymmärtämään asioiden todellista merkitystä. Me emme voi ennustaa tulevaa (sokeus) ja se on arvaamattoman näköistä juuri sen vuoksi, mutta kerran olemme "vajaakykyisiä" tässä asiassa, voimmeko väittää, että tulevassa ei olisi mitään tarkoitettua?

Uskon myös, että on olemassa Jumala, joka ei todellakaan anna maailman vain ajelehtia sattumassa ja merkityksettömyydessä. Hänellä on päämääriä ja maailmalla on tarkoitus, jokaisella meillä on tarkoitus ja ilman minua maailma olisi epätäydellinen.

Kun lakkaa uskomasta sattumaan, on maailmaan paljon helpompaa luottaa. Ei enää ajattele, että joku tapahtuma olisi jotenkin vahingollinen tai ei-vahingollinen vaan kaikki on vain ja ainoastaan tarkoituksellista ja se tarkoitus on näyttää minulle totuus. On paljon helpompaa, kun ei tarvitse alituiseen pohtia: "Miksi minulle kävi näin?" Vaan ymmärtää, että vastaus näkyy, kun myöhemmin katsot taas menneisyyteesi. Jos on olemassa sattumia, Jumala tekee virheitä. Jos on olemassa sattumia, minä olen merkityksetön ja on aivan sama mitä teen tai yritän, koska en koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Onneksi näin ei ole.

En osaa maalata pilviä, mutta tahdon valoa.

"Et voi siirtyä suurempiin toimiin ennen kuin olet selvittänyt suhteesi ja olet lähimmäisten kanssa rauhassa, rakkaudessa ja sopusoinnussa ilman mielipahaa tai pahansuopuutta. Rikkaruohot on nyhdettävä maasta ennen kuin ne tukahduttavat muut kasvit.

Nyhdä nyt kaikki elämäsi rikkaruohot ennen kuin ne juurtuvat syvälle ja tukahduttavat kaikki kauniit taimet sisälläsi. Et voi kasvaa ja laajeta henkisesti kun sydämessä on vihaa, mustasukkaisuutta, riitaa, suvaitsemattomuutta ja väärinkäsityksiä. Selvitä pian erimielisyytesi ja pidä rakkaus liikkuvana. Älä milloinkaan odota, että toinen tekisi aloitteen. Sinä voit aina tehdä, miksi et siis tekisi sitä nyt ja heti paikalla? Älä siirrä huomiseen sitä mitä voit tehdä tänään.

Esiintuloa odottavat monet asiat, mutta kaiken on tapahduttava oikeasssa ilmapiirissä, rakkauden ilmapiirissä, entistä suuremmassa rakkaudessa."

Eileen Caddy, Ovi sisimpään.

Valintoja valintoja! Niin hurjasti valintoja! Joka hetki ja sekunti! Ei ihme, että päämme tarvitsevat unta ja ilman sitä sekoavat.

Tein valinnan. Suuren valinnan. Tai nyt se tuntuu suurelta. Päätin mihin kouluihin haen kevään aikana ja valintani tuntuvat hyviltä, juuri oikeilta. On hyvä olo.

Minulla on ollut viime viikkoina monia päiviä, joissa hyvä olo on harvassa. Pääni on ollut täynnä sumua ja huolia ja mitä lie rauhattomuutta. En ole ollenkaan tottunut sellaiseen! Yleensä olen niin onnellinen lähes kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu. Ymmärrän kuitenkin, että tämä on ollut vain hetkellistä juuri sen vuoksi, että minä en ole mikään masentunut, alakuloinen valittaja enkä todellakaan suostu olemaan! Näissä hetkissä vähintä, mitä itselleen voi antaa, on hyväksyä se olo ja armahtaa itsensä. Ei auta, vaikka kuinka itselleni olen huutanut: "Miksi et naura ja laula ja hypi ja hymyile kaikille niin kuin tavallisesti? Miksi itket lattialla ja mikä muka voi olla niin kauhean huonosti?"

Minä olen surrut, pelännyt ikävää

Minä olen surrut, pelännyt elämää, vihaa, rakkautta, sanoja

Minä olen surrut, vaan en enää

Ei mikään, ei mikään saa mua enää itkemään.

Mutta mitäpä tuota sen enempää muistelemaan. Noita kausia tulee ja menee ja nyt voin taas lähestulkoon yhtä valoisasti kuin aina ennenkin. Laitoin alkuun tuon lainauksen, sillä luulen, että murheeni juurikin ovat liittyneet mielessä kipuileviin, ratkaisettomiin kysymysmerkkeihin, joita joidenkin ihmisten jälkeen on jäänyt. Eikö sanota, että mikään kysymys ei ole tyhmä ja aina on mahdollisuus kysyä? Miksi se silti on joskus niin hankalaa?

En osaa maalata pilviä

vain huulten kaaria,

silmiä.

Jos pilveni eivät onnistu,

liimaan sanomalehdestä taivaan kuvan kankaalle enkä

lannistu.

Anteeksipyyntö teille kaikille, jotka koskaan hylkäsin.

Olen aloittanut muutama viikko sitten onnellisena uudessa työpaikassani henkilökohtaisena avustajana. En sanoin voi kuvata, miten onnekas olin saadessani juuri tämän työpaikan, joka ei tunnu työltä lainkaan!

Jutustelin tänään työnantajani kanssa, joka halusi tietää, mikä on minun "paha puoleni" (hän aloitti utelemisen kyselemällä suhtautumisestani alkoholiin, mitä yleensä pidetäänkin jonkilaisena "totuusseerumina", mutta minusta alkoholi tai sen käyttö ei itsessään tee ihmisestä pahaa tai hyvää, vaan se, kuinka ja millä mielellä ihminen sitä käyttää). Aihe oli sinänsä mielenkiintoinen, koska en ole koskaan ajatellut, että minussa olisi mitään selkeää "pahaa puolta". Olen pitänyt itseäni kilttinä ja myötätuntoisena ihmisenä lähestulkoon läpikotaisin (niin "itserakkaalta" kuin se voi kuulostaakin, mutta varmasti minut tuntevat ihmiset voivat todistaa tämän todeksi, ja minä en välttämättä rakasta näitä piirteitä niin paljon kuin yhteiskunta saattaa rakastaakin).

Siinä jutellessamme minä aloin pohtia ääneen josko minussa sittenkin on jotain pahaa. En täysin osaa vieläkään sanoa, voiko tätä tapaa/piirrettä pitää suoraan sanottuns pahana, mutta itse ainakin ajattelen sitä usein syyllisyydellä ja häpeällä ja siksi mainitsin sen keskustellessamme.

Tapa, josta puhun, on todellakin tuntunut monena, monena viime kuukautena tavalta. Muistan nytkin tätä kirjoittaessani monta kertaa, kun olen sen toistanut ja kannan noita kertoja raskaina hartoillani häveten.

Minä olen nimittäin hyvin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin ja olen huomannut, että usein kohdatessani uuden ihmisen hakeudun hänen seuraansa ja haluan tietää hänestä kaiken. Silloin olen täynnä energiaa ja voimaa ja valoa; tunnen hehkuvani ja kykeneväni antamaan tälle uudelle ihmiselle rajattoman määrän rakkauttani ja hyväksyntääni. Tämä on täydellistä ja ihanaa, mutta se, mitä siitä seuraa; se on minusta kamalaa.

Tavattuani uuden ihmisen ja sen "uutuuden viehätyksen" laskeuduttua minun asenteeni muuttuu. Voimani ikään kuin ehtyvät. En jaksa loistaa, en levittää enää tälle ihmiselle rajatonta rakkautta. Alan paeta. Hylkään näitä ihmisiä ympäriltäni. Tuntuu aivan siltä kuin minä olisin ollut se ainoa voima, joka sitä ihmissuhdetta koskaan olisi ollut rakentamassa, ja kun se on poissa ei jäljellä ole enää mitään muuta kuin se ihmettely: "Mikä minussa näin yhtäkkiä muuttui? Miksi en kykene enää vilpittömästi rakastamaan sinua? Miksi alan tuomita sekä sinua että minua?"

Tässä kirjoittaessani huomaan, että todellisuudessa kaikki häpeäni ja syyllisyyteni ovat täysin turhaa. Ainoa, jota todella voin satuttaa, on minä itse. Kun hylkään näin ihmisiä ympäriltäni, koska en yhtäkkiä osaa rakastaa heitä enää, on vain muiden rakkauden hylkäämistä ja minähän siinä olen menettänyt! Enkä olekaan syyttänyt näitä ihmisiä; en todellakaan! Olen vain pohtinut, miksi en kykene kannattelemaan näitä suhteita ja miksi alan pelätä heitä niin kovin.

Luulen, että ongelmani tässäkin asiassa on juuri se liika kiltteys, joka tuntuu tässä elämäntilanteessani jonkinlaiselta teemalta. Vaikka kohtaan uusia ihmisiä vilpittömänä, omana itsenäni, jolloin pystyn juuri levittämään tätä itsevarmuuttani ja voimaani, olen huomannut, että myöhemmin tutustuessani ihmiseen, alan oppia häntä ja ennakoida hänen mahdollisia odotuksiaan minua kohtaan. Tällöin minä alan esittää hänelle sitä roolia, jota elin tutustuessani häneen, mutta voinko olla oma itseni esittäessäni jotain, mitä juuri silloin en ole? Vaikka se rooli olisikin minä joskus edellisellä tapaamiskerralla? Voinko olla sama minä, mitä olin eilen?

En. Minä en vain kykene siihen. Siksi juuri rakastan uusia ihmissuhteita, koska näen uuden, puhtaan mahdollisuuden olla täysin oma itseni nyt ilman, että toinen tietää minusta vielä yhtään mitään eikä hän siten osaa tuomita tai odottaa minulta mitään. Enkä minä liioin häneltä.

Tällaisia minä sepitin osittain sille työnantajallekin. Hän antoi minulle sellaisen neuvon, että "aloita ihan alusta. Hylkää kaikki, sulje ovi ja aloita ihan alusta". Mielestäni tämä oli todella hyvä neuvo, koska vaikka en todellakaan ole "hylkäämässä ihan kaikkia", sillä rakastan monia ihmisiä ja en halua menettää heidän rakkauttaan elämästäni, minä voin hylätä kaikki ne, jotka eivät ole valmiita ottamaan uudenlaista minua vastaan. Sanohan nyt, parahin lukijani, eikö minullakin ole oikeus välillä olla äreä ja väsynyt siinä missä muillakin? Koskaan en ole antanut itselleni täydellistä lupaa siihen muiden ihmisten (paitsi Taikan ja varmaan joidenkin muiden sukulaisten ja parin läheisen ystävän) läsnäollessa ilman suuria tunnontuskia. Haluan uudistua joka päivä. Haluan olla aina tuomitsematta ihmisiä ympärilläni ja haluan olla myös ilman heidän tuomitsemistaan. Minusta siinä on täydellinen hyväksyntä ja täydellinen rauha.

Tarina siitä kuinka hylkäsin rintaliivit ja opin kyseenalaistamaan normeja.

Vähän erilaisempia "paljastuksia" tällä kertaa, kun olen pohtinut viime viikkoina ja kuukausina naiseutta ja omaa ulkoista olemustani (heh, taas) sekä sitä, mitä muille ihmisille voi ja kannattaa kertoa.

Mitä tapahtuisi, jos kertoisin kaikille kaiken, mitä ajattelen ja tunnen?

Minulla on monia ihmissuhteita ja tapahtumia, joista "pimitän" jotain omassa mielessäni. En kerro kaikille, mitä todella mietin vaan on helpompaa kantaa jotain kulissia, joka saattaa suojella minua toiselta.

Mutta voinko minä ennakoida ja tietää toisen reaktion, jos todella antaisin hänen "nähdä sisimpääni"? Luulen, että en voi. Vain hyvin hyvín harvoin ihminen latelee suustaan juuri ne sanat, jotka olen hänen suuhunsa ennalta pistänyt. Vielä harvemmin varmasti hänen tunteensa ovat juuri sellaiset, mitä minä oletan niiden olevan. Usein me ajattelemme, että tiedämme, miten toinen reagoi tiettyyn tekoon tai sanomiseen, mutta voimmeko todella olettaa toiselta mitään? Niin paljon meidän reagointiin vaikuttavat eri tilanteet ja aiemmat tapahtumat. Voimmeko todella tuntea toisemme täysin ja tietää, mitä hän tulee ajattelemaan aina, koska on aiemmin ajatellut niin? Mielipiteet muuttuvat ja sallimme niiden muutoksen itsellemme, mutta sallimmeko toisille?

Minä päätin aloittaa kokeilun, kun huomasin, että pikkuhiljaa näiden kiltin-tytön-kulissien purkaminen saa minut voimaan paremmin ja parantaa myös ihmisiä ympärilläni, kun todella voin vilpittömästi olla sitä, mitä heille "esitän". On raskasta olla kiltti, kun todella haluaisi vain olla oma itsensä ilman toisen miellyttämisen tarvetta 24/7. Mieluummin olisin se omapäinen...

Aloitin kyseenalaistamalla erilaisia asioita. Ihan niinkin yksinkertaisia, kuten rintaliivien käyttö ja kainalokarvojen ajeleminen. Huomasin, että minut on opetettu käyttämään rintaliivejä ja ajelemaan kainaloni, koska se on normi meidän yhteiskunnassamme. Mietin, onko tämän normin takana jokin oikea syy, mutta omakohtaisesti en näistä asioista sellaista löytänyt (paitsi, että kainalokarvojen kauneudesta voidaan kiistellä loputtomiin ja tämä yhteiskunta ei ole tottunut naisten nännien näkyvyyteen). Näiden asioiden mainitsemisella ei sinänsä ole mitään merkitystä tässä postauksessa ja en ole ajamassa tässä mitään free the nipple-kampanjaa tai naisten tasa-arvoa, mutta halusin antaa teille esimerkin tästä "vapautumiskokeilustani".

Koska olen kyseenalaistanut erilaisia asioita, joita yhteiskunta ja ympäristöni minulle on opettanut, olen juurikin huomannut sen, että monien tällaisten asioiden taakse kätkeytyy paljon pelkoa. "Mitä nämä ihmiset ajattelevat, jos huomaavat, että kainaloissani on kahden viikon ajan saanut kasvaa karvaa rauhassa ja en kärsi enää näppylöistä, joita höylät minulle ovat tuottaneet?" "Entä jos nuo nauravat minulle, kun rintani saavat rauhassa hölskyä häpeilemättä, kun juoksen tästä ohi?" Ja sama pelko ei ole vain tässä asiassa vaan myös juurikin sanomisissa ja käyttäytymisissä. En voi laulaa enää ulkona kävellessäni, koska kuusi vuotiaana tajusin sen olevan epänormaalia. En voi sanoa hyvännäköiselle miehelle, että hän on hyvännäköinen, koska saattaisin joutua selittelemään sen olleen vain viaton kehu ja onhan se nyt todella noloa vain kehua ihmisiä.

Haluaisin vapautua niistä peloista, koska asiat, joita pelko estää, tekevät minut oikeasti iloiseksi. Olen ollut todella tyytyväinen valintaani hylätä rintaliivit. Todella tyytyväinen. Olisin maailman onnellisin nainen, jos saisin laulaa aina, kun huvittaa ja kehua komeita miehiä! Olen jo nyt hyvin onnellinen, koska pidän tätä blogia ja pystyn kirjoittamaan mitä sattuu tänne tietämättä yhtään kuka tätä lukee ja kuka nauraa ja kuka haukkuu. Olen tullut täysin siihen tulokseen, että mitä tahansa elämässäni tulee koskaan tapahtumaan, minä haluan vain ja ainoastaan tavoitella onnellisuutta, rakkautta ja mielenrauhaa. Millään muulla ei minulle ole merkitystä ja niiden eteen teen mitä vain (kuten vaikka heitän ne rintaliivit roskiin. Anteeksi tämä hössötys näistä, mutta kun mitä väliä, mikä se muoto on, jossa onni tulee!). Ja tämä blogi on ollut minulle todella hyvä kanava purkaa ajatuksiani, jotta pääsen joskus käsiksi siihen Jumalan konvehtirasiaan!

AAMEN.

"Parrakas nainen polttaa piippuaan"

"Äiti"

"Oikeus"

Paljastuksia osa 2

Tässä jatkoa viime postaukselle. Ihmettelen edelleen, miten voi olla niin hankalaa olla sujut itsensä kanssa. Mikä meidät pakottaa olemaan tyytymättömiä? Mikä meidät pakottaa syyttelemään itseään? Minä en todellakaan osaa sanoa....

On muuten hauskaa kuunnella näitä vuoden takaisia murheita nyt. Puhun tässä muuttamisesta ja tosiaan hieman uudenvuoden jälkeen löysin itselleni täydellisen asunnon, jossa nyt asun kahden kissan kanssa onnellisena. Kanavoinnissa puhutaan siitä, että ei ole väliä paikalla vaan omilla ajatuksilla ja suhtautumisella itseen. Se on totta. Pian muuton jälkeen huomasin, että oloni ei omalla asunnolla parantunut. Aloin haluta sellaisia asioita, kuten parveke ja isompi kylpyhuone... Mikään ei riitä niin kauan kuin ei ole tyytyväinen itseensä.

J: Ja näin sinun oma ajatus itsestä, lähdetäänkö katsomaan sitä syvempää, jotta voisit muistaa, kuinka suurenmoinen on sopu ja hyväksyntä itsensä kanssa ja sen myötä kaikkien kanssa. Miten itseäsi kohtelet?

M: No nykyään vähän paremmin. Tai en tiedä, ainoa ongelma – tai varmaan niitä nyt on muitakin, mutta sellainen, mikä koko ajan hyppii mieleen on just tämä painon heilahtelu. Kun koko ajan pitää lihoa ja laihtua. Se on kyllä sellainen itsetunnon murtaja.

J: Sinulla on niin laaja ymmärrys ja tietoisuus jo rajattomista mahdollisuuksista. Sinulla on niin laaja ymmärrys jo siitä, että itselleen voi olla lempeä, eikös ole?

M: Joo, on ja se on auttanut nyt todella paljon itsetunnossa. En syyttele enää niin paljon itseäni siitä mitä teen tai ajattelen minäkin hetkenä. Yritän elää hetkessä ja juuri niin, että ”minä en ole se eilinen minä tai äskeinen minä”. Tai sitä on hankalaa selittää...

J: ”Minä en ole egoni tai vanhat ajatukseni.”

M: Juuri niin!

J: Voiko ego olla paha tai hyvä?

M: Ei voi.

J: Juuri näin. Koska ne ovat menneet kokemukset. Ja epävarmuuden kokemukset reagoivat aina ensin, kunnes alkaa huomaamaan, mikä on tämän ajatuksen ydin. Onko se paino vai onko se minun vilpitön mahdollisuuteni olla itselleni armelias? Kummasta se tulee, kumpi se on, kumpi minulle merkitsee itseni suhteen? Ruoskiminen vai vapaus? Pakoon juokseminen vai uuden puhtaan hetken kohtaaminen ja mahdollisuudet? Kuka minä oikeasti olen? Ihmissuhteet ja koko maailma on oivallinen kulissi huomata mahdollisuuteni. Olla itselleni armelias eikä itseäni arvostella. Jokaisena hetkenä olen tehnyt sen minkä olen ymmärtänyt ja jos en ole ymmärtänyt, niin voiko ymmärtämätöntä ja tietämätöntä syyttää?

M: Ei voi.

J: Sallisitko kirjoittaa itsellesi ylös, oikein paperille, että voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää?

M: Sallisin.

J: Voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää? Se tuli suoraan tietona sinulta; ei voi.

M: Niin tuli.

J: Voiko koskaan syyttää itseään siitä, että syö liikaa?

M: No kyllä voi.

J: Voiko oikeasti? Onko syyllisyys, pelko ja epävarmuus tarpeen? Vai olisiko mahdollisuus todeta, että kappas vaan, söin vähän itseni täyteen? Juuri se lempeys; ”näytinpä olevani näin nälkäinen ja söin paljon”.

M: No se ei kyllä nälkää ole, enemmänkin sellaista-

J: -lohtua.

M: Niin ja tylsyyttä. Kesät, kun en tee mitään, minä lihon.

J: Tekemisetkin ovat symboleiden symboleita, mutta mikä ajatus on itseä kohtaan; se on kaiken A ja O. ”Saanko olla vapaasti vapaalla?”

M: Silloin tällöin. Tai en syytä vapaasta itseäni, mutta jossain välissä se tylsyys vain tulee ja sitten kun ei ole mitään tekemistä… Sitten ei vaan ole mitään tekemistä ja ei siitä itseään syytä välttämättä, mutta kuitenkin kaipais jotain.

J: Se on niin salakavalaa. Pelko on kuin labyrintti. Se keksii kaikki mahdolliset syyt ettet voisi olla onnnellinen. Se on pelon tehtävä, koska pelolta puuttuu kaikki, kun sieltä puuttuu rakkaus. Pelko ei ole paha tai hyvä asia. Mutta tarvitsetko sinä, voitko katsoa sitä pientä epävarmuutta, voisiko se olla merkityksellinen, kun on niin paljon mahdollisuuksia? Entä kun tulee tylsyys, olisiko mahdollista ajatella: ”Mitä antaisin itselleni nyt ollakseni onnellinen?”

M: Joo, onhan se mahdollista.

J: Ja kun sen kääntääkin mahdollisuudeksi ja huomaat, että tylsyys onkin merkki siitä, että olen unohtanut olla itselleni iloksi. Ja se ruoka on vain symboleiden symboli, se on lohdutus, kun on tylsää. Eikö aika tylsää ole, kun ei voi iloita itsestään?

M: No on tylsää.

J: Ja sen myötä se tylsyys lisääntyy. Ja sen myötä pakoon juokseminen itseään lisääntyy. Sitä kaunista puhdasta, sitä viatonta ja vilpitöntä itseään kohtaan.

M: Tuo on kyllä aika hyvin sanottu. Tuo ehkä selittää sen, että miksi on nyt mennyt tänä syksynä taas mennyt niin kauan aikaa taas löytää itsensä. Tuo viime kesä oli kyllä tosi rankka, että siellä luostarissakin yritin etsiä itseni, mutta en vain löytänyt.

J: Rankaisusta ja arvostelusta et voi löytää itsesi viattomuutta. Mitä enemmän yrität olla maailmalle hyvä, hämmästyttvä sitä enemmän kadotat sen puhtaan vilpittömän mahdollisuutesi olla onnellinen, olla vapaa. Eikö se ollut loppujen lopuksi suunnattoman suuri mahdollisuus olla siellä luostarissa?

M: No joo, oli.

J: Koska se kääntää mahdottomuudet mahdollisuuksiksi. Maailma on ajatusten maailma ja ajatukset valitaan jokaisen sekunnin murto-osassa; suhtautuminen itseen. Kun sinä sanoit, että yritit ja yritit ja yritit löytää itsesi, niin voiko tuomion kautta löytää itsensä viattomuutta?

M: Tuomion kautta ei.

J: Eikö sitä löydä arvostelun ja tuomion kautta huonommuutensa? ”Miksi en pysty, miksi en löydä?”

M: Siis kyllähän siellä oli ihanaa, mutta sitten kun tuli sen jälkeen kotiin ja toivoin, että se olisi tehnyt sellaisen mullistavamman muutoksen, että loppukesä ois mennyt mukavammin, mutta kaikki olikin ihan samalla lailla.

J: Mutta haluatko sitä enää, että kaikki on ihan samalla lailla?

M: No en.

J: Juosta pakoon itseään?

M: En todellakaan.

J: Ja siinä ollaan juuri sen uuden edessä. Sen uuden puhtaan hetken edessä.

M: Mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä, koska olen miettinyt, että pitäisikö minun vaikka muuttaa kotoa. Olen katsonut asuntoja ja miettinyt, että jos vain lähtisin kotoa keskellä vuotta, mikä ei käy järkeen, mutta tiedän, että järkeä ei kannata tällaisissa asioissa kuunnella niin paljoa… Mutta sitten olen tästäkin tosi epävarma enkä tiedä auttaisiko se yhtään mitään, koska kuitenkin pitäisi tehdä mielenmuutos ensin eikä vain muuttaa ensin. Se on vähän sama kuin se parisuhde-asia, mistä yhteiskanavoinnissa juteltiin, että jos tuntuu yksinäiseltä niin poikaystävä ei siinä asiassa auta. Muutos on tehtävä omassa päässä. Joten auttaako se muuttaminenkaan sitten?

J: Mitä on järki?

M: Egon puhetta.

J: Ja se on järkeilyä: ”Mut, eiku, voi ku, ei ku, mitä teen, ei näin, ei tääkään onnistu”. Eikö se ole jatkuvaa analysointia?

M: On.

J: Ja kuitenkin sinä tiedät sisimmässäsi, että ei paikalla ole merkitystä. Ja kuitenkin sinä tiedät todella sen, että aina kun pakotat itseäsi tulet aina kokemaan tylsyyttä.

M: Niin, mutta kun en tiedä pakotanko itseni asumaan kotona vielä…

J: No, kun kaikki on samanlaista, mitään muutosta ei tule: ”Pakoon, pakoon!”

M: Eli se on ihan sama muutanko vai jäänkö kotiin?

J: Aivan sama.

Harri: Sinullahan oli esimerkki siitä luostarin keikasta.

M: Niin…

J: Sillä paikalla ei ole merkitystä vaan merkitystä on ainoastaan sillä, että kohtelet itseäsi lempeästi. Ja kun kohtelet itseäsi lempeästi, eikö se tuo turvaa eikä turvattomuutta?

M: Tuo.

J: Maailma sanoo, että se on itsekästä, se itsensä kohteleminen lempeästi. Täytyy palvella muita, täytyy olla yhteiskunnallisesti hyväksytty kaikkialla ja heti tulee syyllisyys, kun ei siihen riitä. Mutta kumman maailman haluat nähdä; onnellisen maailman, jossa on rajattomat mahdollisuudet yhä uudelleen ja uudelleen muistaa olla itselleen lempeä. Mikään ulkoinen teko tai mikään ulkoinen paikka ei tuo mitään muuta kuin sitä, että aina haluaisi jotain uutta ja uutta; mikään ei tyydytä, loputon kierre, kun ei ole itselleen mahdollisuus ja arvokas. Miten kohtaat itsesi, siten kohtaat maailman, oletko kuullut?

M: Olen kuullut.

J: Ja olet myös lukenut paljon. Ja näin voi oikeasti itseltään kysyä haluaako onnellisen maailman vai haluaako tämän järjestetysti syytöksen maailman, kun ei anna mahdollisuutta itseään kohtaa, kun ei pysty; kaikki on tylsää. Kumman haluat?

M: No kyllä minä sen onnellisen maailman mielelläni ottaisin.

J: Jokainen haluaa sen. Ei ole ainoatakaan, joka iloitsisi kaikista ristiriidoista mielessä. Et koskaan ole ajatellut, että tämä ongelma onkin ihanaa. Vai oletko?

M: No nyt kyllä tuli mieleen toissapäiväinen, kun olin kokkaamassa kalapihvejä ja sitten tuli sellainen olo juuri tästä lihomisesta ja laihtumisesta, että kokeiltaisiinko vielä kerran? Otettaisko vielä ensi kesänä ja minä näytän sinulle, että nyt tämä menee hyvin! Siinä tuli sellainen olo, että tämä on hauskaa tämä ”ongelma”, siitä ei tarvitse tehdä ongelmaa.

J: Eli osasit nauraa sille ongelmalle.

M: Niin ja sitä minä tarkoitan sillä, että on parantunut todella paljon ajatukset tätäkin asiaa kohtaa, vaikka se on edelleen rankka. Mutta pystyn mun blogissa kirjoittamaan siitä ja kavereille heittämään vitsiä.

J: Heittämään sen huumoriksi. Ja aina on kysymys siitä, mikä on suhde itseen. Sellainen suhde on myös kaikkeen, mitä näet ja koet. Mutta tarvitseeko mennä rankan kautta? Tarvitseeko järjestää itselleen rankkoja kokemuksia?

M: Ei varmaan tarvitsisi.

J: Se on nyt avainkysymys. Se on todella avainkysymys sinulle. Haluatko vielä hyökätä pelkoa vastaan? Haluatko vielä hyökätä epävarmuutta vastaan? Haluatko vielä hyökätä tylsyyttä vastaan? Vai haluatko katsoa, että se ei muuten taida merkitä minulle enää yhtään mitään.